Luku 5- Valinta<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En voinut tehdä muuta kuin itkeä. Miten voisin ikinä valita Chrisin ja Naten väilitä? Nate oli niin intohimoinen ja hänessä oli jotakin, joka kiehtoi minua suunnattomasti. Chris taas oli hyvin romanttinen, mukava. Kaikin puolin turvallinen valinta. En itsekkään tiennyt, mitä halusin. Jokin Natessa veti minua puoleensa magneetin lailla. Chris taas oli juuri sellainen henkilö, jota kaipaisin tasapainottamaan elämääni. Ikkunasta kajasti sisään kuun kajo. Nousin istumaan sängylläni, ja pyyhin kyyneleet kasvoiltani. Olin ainut hereillä. Katselin rauhallisesti nukkuvia tyttöjä. Ajattelin että he olivat onnellisia, kun heitä eivät ongelmat vaivanneet. Painoin pääni takaisin tyynyyn ja yritin nukkua. Nukahdin äkkiä, mutta ongelmani seurasivat minua uniini.

Herätyskellon ääni oli aivan liian kova. Yritin tukkia korvani tyynylläni. Tajusin että oli maanantai, ja minulla alkaisi historian tunti tunnin päästä. Pakotin itseni nousemaan ylös sängystä. Muutkin tytöt alkoivat heräillä. Hieroin silmiäni ja suunnistin vessaan.

Historian tunti oli tappavan tylsä. Napoleonin sotaretket eivät herättäneet minussa pienintäkään mielenkiintoa. Koska en jaksanut keskittyä päivän aiheeseen, päätin alkaa ratkoa omaa ongelmaani. Otin historian vihkoni esiin, ja aloin kirjoittaa Naten ja Chrisin hyviä ja huonoja puolia vihon viimeiselle sivulle. Vaikka kuinka yritin tehdä päätöstä, en pystynyt siihen. Tiesin, että minun oli puhuttava Chrisille. Katselin Chrisin vaaleita hiuksia, ja hänen ihanan sinisiä silmiään. Tiesin että totuus sattuisi, mutta en voinut pitää sitä enää itselläni.

Vasta ruokavälitunnilla pääsisin puhumaan Chrisin kanssa. Koko ranskan kaksoistunnin vääntelehdin pulpetissani. Olin yhtä kireä kuin kitaran kieli. En edes muistanut milloin olin ollut viimeksi yhtä helpottunut kuin ranskan tunnit olivat ohitse. Ryntäsin ulos luokasta ja suunnistin nopeasti kohti ruokalaa. Pysähdyin kuin seinään. En olisi halunnut nähdä Chrisiä ja Nate juttelemassa yhdessä. Tunnustukseni lykkäytyisivät myöhemmäksi.

Yritin näyttää niin normaalilta kuin suinkin pystyin. Taioin väkinäisen hymyn kasvoilleni, kun lähestyi pöytää jossa pojat istuivat. "Hei pojat!" sanoin muka iloisesti, ja suukotin Chrisiä poskelle. "Oliko kivaa kemiassa?" kyselin, ja yritin vaikuttaa kiinnostuneelta. "Kemia on niin kiinnostavaa! En ymmärrä miten en pitänyt siitä silloin kuin…" Chris jätti lauseen kesken ja pälyili huolestuneen näköisenä ympärilleen. "ei sitä kukaan kuullut", sanoi Nate ja yritti kuulostaa rauhoittavalta. Käänsin katseeni ensimmäistä kertaa Nateen. Näin heijastuksen omista sinisistä silmistäni kun katsoin Natea silmiin. Nate hymyili minulle, mutta hänen mustissa silmissään oli surullinen katse. Kyynel vierähti poskelleni. Chris kääntyi katsomaan minua ihmeissään. "Mikä sinua vaivaa?" Kyyneleet alkoivat vierähdellä poskilleni entistä vuolaammin. "Chris, minä en voi enää olla kertomatta tätä sinulle", kuiskaisin. Chris katsoi minua kysyvästi. "Me emme voi olla enää yhdessä", sanoin ja katselin kuinka Chrisin ilme vaihtui kysyvästä hämmästyneeksi. "Miksi emme?" Chris sanoi, ja katseli minua sinisillä silmillään. "Sinä ansaitset parempaa kuin minut", kuiskasin ja pyyhkäisin kyyneleitä poskiltani. "Minä taidan rakastaa Natea" sanoin ja käänsin katseeni pois Chrisistä. Chris nousi niin äkisti seisomaan, että hänen tuolinsa kaatui. "Minusta tuntuu etten halua nähdä teitä kahta vähään aikaan", Chris sanoi kuulostaen ihmeen rauhalliselta. "Chris…" sanoin ja yritin tarttua kiinni pojan kädestä. Chris käänsi meille selkänsä ja käveli ulos ruokalasta. "Päätit siis vihdoin." Nate sanoi hiljaa. Käänsin kyynelten täyttämät kasvoni Nateen. "En voi puhua sinulle juuri nyt." sanoin ja jätin Naten istumaan yksin ruokalaan.

                                                                 ***

Huoneen numero 10 ovi oli raollaan. Käsi tarttui kahvaan ja avasi oven. Tulija kurkisti sisään huoneeseen. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta tyttöä. "Löysitkö sen?", kysyi matala pojan ääni. Tyttö taputti takkinsa taskua. "Täällä se on." Poika katsoi tyttöä epäilevä ilme kasvoillan. "Anna se minulle. Sinä hävität sen kuitenkin!" Tytön silmät kapenivat viiruiksi. "Miksi sinun pitäisi saada se? Minähän sen löysin!" tyttö kivahti. "En voi nyt kinastella siitä. Etkö kuule askelia?!" tyttö ja poika käännähtivät äkisti ympäri. He hiipivät yksissä tuumin ovelle ja katosivat käytävään.

                                                                 ***

Cat astui sisään huoneeseen. Hän katseli ympärilleen. Hän oli melko varma että oli kuullut ääniä huoneesta. Ovi avattiin uudestaan. Ana, Jean ja Kathy astuivat sisään huoneeseen. Cat huomasi että Kathy itki ja muut tytöt lohduttivat häntä. "Olitteko te täällä hetki sitten?" Cat kysyi. Jean kohotti kulmiaan. "Emme. Me olimme puutarhassa. Kuinka niin?" Cat istahti sängylle ja riisui kenkänsä. "Olin kuulevinani ääniä täältä." Muut tytöt katsoivat häntä ihmeissään. He olivat varmoja siitä, että Cat oli taas päissään, ja oli kuullut omiaan. Kerrankin Cat oli selvin päin, ja nyt häntä ei uskottu. Myöhemmin tytöt toivoivat että olisivat uskoneet häntä.

                                                                 ***

Kay oli hyvin huolissaan. Kukaan ei ollut tiedottanut hänelle Maan tapahtumista pariin päivään. Kaylla oli tunne että kaikki ei ollut hyvin Maassa. Kaylla oli itsellään ollut niin paljon tekemistä, että hän oli unohtanut omat murheensa raiskaajasta. Kay tiesi, että hänen äitinsä kuolisi pian. Äiti pääsisi taivaaseen, ja Kay oli huolissaan sitä että Nate oli Maassa. Kay oli itse yrittänyt tehdä valmisteluja äitinsä tuloa varten, mutta hänellä oli hyvin vähän Taivaassa, joten järjestelyt olivat jääneet vähäisiksi. Kay päätti ottaa huomenna yhteyttä veljeensä. Nate ei vielä tiennyt että äiti sairasti keuhkosyöpää. Äiti oli ollut aina Natelle tärkeämpi kuin Kaylle. Kay oli aina ollut itsenäinen, eikä ikinä halunnut kenenkään auttavan. Hän halusi tehdä asiat itse. Nyt Helvetissä Kay oli huomannut että tarvitsi toisia tukemaan itseään enemmän kuin koskaan. Ehkä se johtui hänen saavuttamastaan tärkeästä johtoasemasta. Kay istahti työpöytänsä ääreen, avasi laatikon ja kaivoi sieltä paperia ja mustekynän. Kay aloitti kirjeen sanoilla: Hyvä ystävä, heti kun olet lukenut tämän kirjeen, polta se, jotta kukaan ei koskaan saa tietää mitä kirjoitin sinulle. Seuraavat asiat, jotka kerron sinulle, ovat elintärkeitä Maailmamme säilymisen kannalta, joten lue tarkasti!

                                                                 ***

Ivy istui sängyllään risti-istunnassa. Hänellä oli sylissään lehtiö, johon hän piirsi ihmisen ääriviivoja. Jos olisi seisonut aivan hänen takanaan, olisi huomannut, että hän luonnosteli kuvaa Natesta. Se oli kuin valokuva, kaikki uurteet ja viivat olivat kohdallaan. Ivy laski lehtiön lipaston päälle ja katsoi ystäviään. Janet makasi sängyllään niin, että hänen päänsä oli kiinni lattiassa. Janet oli poikatyttö, ja hän vaati, että ihmiset kutsuivat häntä Janiksi. Jan harrasti extreme urheilulajeja. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset, ja harmaat silmät. Danin kasvot olivat teräväpiirteiset ja tarkkaavaiset. Tyttö oli pukeutunut college pukuun. Ivy käänsi katseensa toisaalle, nähden parhaan ystävänsä Yaden. Yade oli pitkähiuksinen ja ruskeasilmäinen. Hiukset olivat melkein mustat, ja ne ulottuivat puoleen selkään asti. Nenällään Yadella oli punasankaiset silmälasit. Yade oli keskittynyt matematiikan läksyihinsä ja pureskeli lyijykynäänsä. Keskellä lattiaa istui Kristen. Kristen mumisi itsekseen ja kirjoitti kovakantiseen vihkoonsa. Ivy tiesi että vihko oli täynnä tytön runoja. Kristen haroi hieman kihartuvia ruskeita hiuksiaan, ja hieroi saman sävyisä silmiään. Kristen jatkoi muminaansa, kunnes Jan nousi ylös sängyltään ja törkkäsi ystäväänsä kylkeen. "Neiti Runoilija voisi mielellään runoilla ääneti!" Jan vihjasi ja Kristen nyrpisti nenäänsä. Yade nosti katseensa matematiikan kirjastaan. "Olkaa edes hetki hiljaa!" Ivy hymyili katsellessaan ystäviään. Hän nousi ylös sängyltään. "Minulla ja Ericillä on nyt valitettavasti menoa!" Ivy astui ulos ovesta ja kuuli selvästi Janin huutavan hänelle kannustus huutoja. Koko huoneen porukka oli hyvin omituista.

Ivy ja Eric istuivat sohvalla pelihuoneessa. Huone oli pimeä lukuun ottamatta yhtä kynttilää huoneen laidalla. Ivy oli käärinyt ruskeiden housujensa lahkeet ylös, ja kirjoitti sääreensä paksulla mustalla tussilla ystäviensä ja Ericin nimeä. Ivy sai hyvän ajatuksen ja sohaisi tussilla Ericin naamaan paksun mustan viivan. Eric katsoi Ivyä ensin vihaisena, mutta tytön vieton ilme sai hänen ilmeensä pehmenemään. Eric nappasi tussin Ivyn kädestä, ja sohaisi viivan myös tytön kasvoihin. He jatkoivat tussilla sohimista kunnes he kuulivat tytön ja pojan äänen oven takaa. "Luovuta se koru minulle!" sanoi kiivas pojan ääni. "En varmana anna! Tämä tehtävä kuului minulle ensin! En anna sinun viedä sitä kunniaa minulta!" tyttö sähisi. Ivy ja Eric kuulivat yhdet loittonevat askeleet ja uskoivat tytön poistuneen paikalta. Ivy ja Eric siirtyivät pelihuoneen ovelle ja riuhtaisivat sen auki. Kun he kurkistivat käytävään, Siellä ei näkynyt ketään.

                                                                 ***

Päivän oppitunnit olivat juuri päättyneet, ja Ana kaiveli lipastonsa laatikosta postimerkkejä, jotta hän pysyisi lähettämää kirjeen vanhemmilleen Englantiin. Ana kurkisti ylimmäiseen laatikkoonsa, jossa hän säilytti sukkiaan. Ana kaivoi laatikon läpikotaisin, mutta siellä ei ollut muta kuin sukkia. Nyt Anaa alkoi huolestuttaa. Laatikossa olisi nimittäin pitänyt olla muutakin kuin vain sukkia. Ana oli säilönyt laatikkoon heidän sukukalleutensa. Se oli Anasta hyvin kaunis koru, mutta liian arvokas arkikäyttöön, joten hän oli piilottanut korun sukkalaatikkoon. Koru oli helminauha, mutta aivan keskellä korua oli musta kivi. Anaa oli aina ihmetellyt, että miksi keskelle helminauhaa oli pistetty musta, kiiltävä kivi. Ana oli pienenä ihaillut korua äitinsä kaulasta. Viisitoista täytettyään, äiti oli antanut korun Analle, niin kuin suvun perinteisiin kuului. Ana oli joskus aivan varma siitä, että mustassa kivessä välkähti punainen hehku. Kun Ana oli kertonut asiasta äidilleen, tämä oli vain nauranut ja sanonut Anan kuvitelleen koko jutun. Ana jatkoi ihmeissään laatikkonsa penkomista. Hän oli varma että oli pistänyt korun juuri tähän laatikkoon. Korua ei löytynyt, ja hän jatkoi etsintöjään muihin lipastonsa laatikoihin.

Ana oli kaivellut laatikoitaan epätoivoinen ilmekasvoillaan jo tovin, kunnes ääni hänen takanaan havahdutti hänet. "Se, mitä etsit ei ole enää siellä. Se on varastettu", Ana kääntyi äkisti ympäri ja huomasi tuijottavansa suoraan Ivyn vihreisiin silmiin. "Mistä sinä sen muka tiedät?" Ana kysyi vaativalla äänellä. Ivy ei sanonut enää sanaakaan, vaan käänsi selkänsä ja astui ulos ovesta. Anaa kylmäsi.

Hetken kuluttua Jean astui huoneeseen. "Mitä sinä etsit Ana?" Ana katsoi Jeania ja puri huultaan. "Olen kadottanut erään suunnattoman arvokkaan korun! Se on perhekalleus" Jean pyysi Anaa kuvailemaan korua tarkasti. Yhdessä he kävivät huoneen joka nurkan läpi uudestaan. Korua ei löytynyt. Heidän kääntäessään huonetta ympäri, Ana huomasi erään muunkin esineen puuttuvan. Myös hänen isoisänsä veistämä huilu oli kadoksissa. Isoisä oli veistänyt huilun Analle tammesta juuri ennen kuolemaansa. Huilu ei ollut arvokas, mutta tunnearvoltaan se oli arvokkain esine jonka hän omisti. Jean ehdotti Analle rehtorin puheilla käyntiä.

Rehtori oli melko nuori mies, ehkä noin kolmenkymmenen. Hänellä oli viikset, siniset silmät ja ruskeat hiukset. "Rehtori David. Minulla on ikävää kerrottavaa." Ana sanoi istuessaan vanhanaikaisessa tuolissa rehtorin kansliassa. Huone haisi viskille, ja sisustus oli samantyylinen kuin muukin koulu, mutta näytti paljon kalliimmalta. "Kerro vain neiti Wells", rehtori kehotti ja kaatoi itselleen lisää viskiä. "Minulta on varastettu kaksi korvaamattoman arvokasta esinettä." Ana kertoi asiansa juurta jaksaen, mutta kertomuksen päätteeksi rehtori vain totesi, että tuollainen oli harvinaista hänen koulussaan, ja hän kehotti ottamaan yhteyttä poliisiin. Ana oli tyrmistynyt tylystä vastaanotosta, mutta hymyili silti rehtorille ystävällisesti poistuessaan huoneestaan. Ana ei tiennyt miten kertoisi korun katoamisesta äidilleen. Äiti tappaisi hänet. Ana nielaisi. 

                                                                 ***

Olimme kaikki vielä yrittäneet etsiä Anan kadonneita tavaroita, mutta emme olleet löytäneet niitä. Olin hyvin pahoillani Anan puolesta. Tyttö näytti maansa myyneeltä. Minulla ei harmikseni ollut juuri nyt aikaa keskittyä Anan kadonneisiin tavaroihin, koska olin saanut aamulla Kaylta viesti, jossa hän käski kaikkia tehtävään osallistuvia (myös Natea) kokoontumaan pyykkitupaan kello kuusi. Kellon viisarit näyttivät nyt viittätoista vaille kuutta. Aloin viittoa Jeanille lähdön merkiksi. "Minä ja Jean menemme käymään punttisalilla. Jean unohti kellonsa sinne", valehteli sujuvasti ja lähdimme kohti pyykkitupaa. Olimme sopineet poikien kanssa, että lähtisimme eriaikoihin jotta emme herättäisi huomiota.

Pyykkitupa oli kellari kerroksessa. Siellä ei ollut ikkunoita, eikä mitään muuta, kuin kasoittain likaisia vaatteita, kymmeniä pesukoneita ja paljon pyykkiä kuivumassa pyykkinaruilla. Emme joutuneet odottamaan muita kauaa. Noin viiden minuutin kuluttua saapumisestamme Elliot, Nate ja Chris astuivat sisään. Tunnelma oli hyvin vaivaantunut. Tervehdin kaikkia kohteliaasti, mutta Chris ei katsonut minuun kertaakaan. Nate kaivoi taskustaan neliön muotoisen laitteen. Hän avasi sen, asetti sen keskelle pyykkituvan lattiaa ja painoi nappia. Hetken kuului surinaa, ja ilmassa näkyi mustia pisteitä. Kohta näin Kayn seisovan laitteen päällä. Olin ensin tyrmistynyt, mutta tajusin nopeasti että kyseessä oli vain hologrammi. Kay virnisteli yllättyneelle ilmeelleni. "Pitkästä aikaa!" Kay sanoi ja katseli meitä kaikkia. Hymyilin Kaylle onnellisena. Oli ihan nähdä hänet. Kay selvästi huomasi jännittyneen ilmapiirin. "Mikä teitä oikein vaivaa?" Kay kysyi, ja käänsi katseensa minusta murjottavaan Chrisiin, ja hänestä Nateen. Kay katsoi Natea selvästi kuin sanoakseen että tästä puhutaan vielä. "Kaikki on hyvin!" sanoin, ja hymyili teennäisesti.  "Onko täällä sattunut mitään epätavallista?" Kay kysyi, aivan kuin odottaen että jotakin epätavallista olisi tapahtunut. Jean oli ensimmäinen joka sanoi mitään. "Analta on varastettu arvokas kaulakoru ja huilu." Kay nyökkäsi. "Osasi jo odottaa sitä. Katsoin Kaytä hämmästyneenä. "Kuinka niin osasit jo odottaa sitä?" Kay viittasi minut kädellään hiljaiseksi. "Se koru on erittäin tärkeä. Teidän on löydettävä se mahdollisimman pian!" Käänsin katseeni Nateen. Hän katsoi siskoaan vakavan näköisenä ja nyökkäsi. "Me saamme sen korun takaisin sisko." Kay hymyili veljelleen. "Minä luotan teihin. Ei minulla sitten muuta asiaa ollutkaan. Etsikää sitä korua!" Muut, paitsi Nate ja minä, poistuivat

pyykkituvasta. "Kay minä haluan tietää enemmän!" Kay pudisti päätään. "Minä kerron sinulle enemmän kun on sen aika." Katse Kayn silmissä kertoi että minun olisi turha inttää enempää. Kay käänsi katseensa Nateen. "Äiti on tulossa taivaaseen. Hänellä on keuhkosyöpä." Nate vain nyökkäsi. Hän nappasi laitteen lattialta ja Kayn kuva katosi. Nate tarttui minua kädestä ja veti minut ulos pyykkituvasta. Nate johdatti minut pelihuoneeseen. Ovella Nate suuteli minua. Vastasin suudelmaan. Nate kaatoi minut sohvalle ja suuteli minua rajusti. Järkeni käski vastustella, mutta tunne otti vallan ja suutelin Natea intohimoisesti.

Tuntia myöhemmin astuimme ulos pelihuoneesta. Huomasin että Naten hiukset olivat sotkussa, joten päätin silotella omiani. Me molemmat olimme saaneet purettua paineitamme, ja nyt olimme selvästi paremmalla tuulella. Nate katsoi minua hymyillen. Hän suukotti minua poskelle ja kuiskasi korvaani. "Minäkin taidan rakastaa sinua."

                                                                 ***

Ivy käveli Kristenin kanssa käytävällä. "Olin melko yllättynyt siitä kun kuulin Ericin kanssa sen keskustelun…" Ivy kertoi ja Kristen kuunteli keskittyneesti. "Olitko ikinä kuullut heidän ääniään ennen?" Ivy pudisti päätään. Tytöt olivat hetken hiljaa, sitten Ivy pisti kätensä taskuunsa, ja veti esiin valkoisen paperin palan, joka oli selvästi revitty irti jostakin vihosta. Paperin toisella puolella oli tekstiä. Ivy käänsi sen ympäri ja luki:

Tavataan pelihuoneen lähellä. Älä myöhästy. Tiedät, että en voi sietää myöhästymistä. Ja sinulla on paras olla se mukanasi! – x

 Ivy käänsi paperin kerran ympäri, kuin etsiäkseen jotakin muuta. "Tämä ei ole minun. En ole koskaan nähnyt tätä ennen." Ivy sanoi, ja kohtasi Kristenin epäilevät kasvot. Askeleet keskeyttivät tyttöjen mietintä tuokion. Ivy tunki paperin kiireesti taskuunsa. Vaikka hän ei tiennyt mitä viesti tarkoitti, hänellä oli tunne että se oli tärkeä. Tytöt käännähtivät ympäri, ja huokaisivat helpotuksesta. Tulija oli Alex. Lähestyessään tyttöjä Alex otti kasvoilleen hurmaavimman hymynsä. "Hei Alex!" Kristen sanoi ja otti huulilleen keimailevimman hymynsä. "Hei Kristen, ja Ivy." Ivy katsoi kaksikkoa ja naurahti. "Minulla taisikin olla juuri nyt jotakin muuta tekemistä." Alex laski kätensä Kristenin olalle. "Ajattelin tässä aiemmin tänään, että sinä voisit auttaa minua äidinkielen läksyissä. En oikein tajua niitä konditionaaleja ja muita." Kristen karisti Alexin käden leikkisästi pois olaltaan. "Kyllähän se käy Alex. Tiedän että reputat sen kurssin ilman minua!" Kristen huudahti ja lähti leikkisästi juoksemaan pitkin käytävää. "Nähdään vartin päästä teidän huoneessanne!" Kristen huusi, ja jätti pöllämystyneen Alexin seisomaan yksin käytävään. Alex pudisti päätään, hymyili ja suuntasi kohti huonettaan.

Varttia myöhemmin Kristen lähti huoneestaan, ja lähti Alexin ja muiden huonetta kohti. Kristen kääntyi vasemmalle. Näky, jonka hän kohtasi käännyttyään oli niin huvittava että hän joutui tunkemaan nyrkin suuhunsa tukahduttaakseen naurun. "Onko tämä nyt sitten soveliasta?" Kristen kysyi, saaden suutelevan parin erilleen toisistaan. Kristen kohtasi parhaan ystävänsä Janin teräksenharmaat silmät, ja Tobiaksen ujot kasvot. "Sinähän oletkin se paras puhuja. Mihinkäs sitä nyt ollaankaan matkalla? Tapaamaan Alexia heidän tyhjään huoneeseensa?" Kristen nyrpisti nenäänsä. "Ihan vain tiedoksesi, menen auttamaan häntä äidinkielessä." Kristen tiesi itsekin valehtelevansa, mutta onnistui pitämään kasvonsa peruslukemilla. Jan tyrskähti ja pyöritteli silmiään ystävälleen. "Mene vain pelehtimään surffari poikasi kanssa!" Jan huusi Kristenin loittonevalle selälle.

Kristen astui sisään huoneeseen. Alex istui sängyllään. "No, missä kirjasi ovat?" Alex hymyili Kristenille. "Suunnitelmiin tuli pieniä muutoksia." Alex kumartui suutelemaan tyttö, mutta Kristen väisti. Hänestä oli ihana kiusata poikaa. Pistää hänet odottamaan. Sama leikki oli jatkunut lukuvuoden alusta asti. Alex oli ollut kärsivällinen. Kristen nousi päkiöilleen, ja kuiskasi Alexin korvaan: "Jos katsottaisiin niitä tehtäviä?" Tytön huulet hipaisivat Alexin korvalehteä. Sitten tyttö käänsi päätään, ja painoi nopean suudelman Alexin suulle. Kristen istui sängylle aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Niin mitä kohtaa et ymmärtänyt?" Alexia tytön kiusoittelu ei haitannut. Hän oli sitä mieltä, että hyvää kannatti odottaa.