Luku 11-Mahdoton rakkaus

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kay hymyili suu korvissa. Hän ei ollut ollut iloisempi sen jälkeen, kun Kathy oli viimeksi lähtenyt. Nyt hänen rakas ystävänsä oli vain oven avauksen päässä. Into pursusi Kaystä, ja hänen oli oltava kokoajan liikkeessä. Oven avautuminen tuntui pieneltä ikuisuudelta. Kay oletti, että hänen veljensä ja Kathy majailisivat kahden hotellissa, ja hän yllättyi todenteolla, kun toinen tuttu naama avasikin oven.

  "Kay, mukava nähdä! Tule sisään."

  "Sebastien, mitä sinä täällä teet?", Kay kysyi ihmeissään, katsoen miehen erikoisen värisiin silmiin.

  "Samaa voisin kysyä sinulta Kay. Viime tapaamisesta onkin aikaa", Sebastien vastasi naureskellen.

  "Jättäisin ne muistot kernaasti unholaan", Kay mutisi, tarpeeksi kovaa kuitenkin, että Sebastien kuuli ne. Mies ei sanonut mitään, nauroi vain entistäkin makeammin.

Kay ei erityisemmin pitänyt huoneen sisustuksesta. Se oli liian klassinen ja pehmeä hänen makuunsa. Hän kaipasi jo nyt hänen moderniin musta-punaiseen työhuoneeseensa. Mutta Kay ei siltikään ihmetellyt Naten hotelli valintaa. Heillä oli aina ollut niin erilainen maku tyylin suhteen.

Kayn harmiksi huoneeseen rämisteli muitakin tuttuja. Natea ja Kathya ei näkynyt.

"Hei Sabine ja Bianca", Kay tervehti katkerasti, ja katseli kyräillen Sabinea, veljensä vanhaa tyttöystävää. Kay kiitti luojaansa, että Nate oli löytänyt Kathyn. Parempaa kumppania ei veli voisi ikinä löytää.

Bianca juoksi halaaman Kaytä, hehän olivat jonkinlaisia ystäviä. Sabine sen sijaan ei sanonut mitään, tyytyi vain katselemaan kauempaa.

"Missä te piilottelette Natea ja Kathya?", Kay kysyi, ja pälyili ympärilleen nähdäkseen edes vilauksen kaipaamistaan henkilöistä.

"He taitavat vielä nukkua. Tai ei heitä ainakaan ole tänä aamuna näkynyt", Sebastien kertoi. Kay nyökkäsi, ja lähti etsimään makuuhuoneen ovea. Vaikea sitä ei ollut löytää, koska hotelli huone ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan iso.

Kay ei ikinä harrastanut koputtamista, ja nytkin hän vain saapasteli suorinta tietä sisään. Koputtaminen olisi kuitenkin säästänyt hänen silmiään epämiellyttävältä näyltä. Hän näki parhaan ystävänsä ja veljensä kuhertelemasta sängyllä. He eivät selvästikään huomanneet Kayn saapumista, joten hän rykäisi kovaäänisesti. Ääni sai parin irrottautumaan salaman nopeasti toisistaan. Kun he kääntyivät katsomaan tulijaa, molempien kasvoille syttyi iloinen hymy.

"Kay!", Kathy henkäisi, ja riensi nopeasti halaamaan Kayta.

"Mitä sinä täällä teet?", Kathy kysyi, syleillessään vieläkin Kayta.

"Minulla vain oli niin kovin tylsää yksin, joten päätin tulla ilahduttamaan teitä. En tajunnut, että teillä oli jo seuraa", Kay vastasi, ja katsoi kysyvästi Natea. Vaikka Nate olikin iloinen Kayn tulosta, olisi hän silti mieluusti halunnut välttää tämän tukalat kysymykset heidän seuralaisistaan.

"Olen niin iloinen että olet täällä! Minulla on niin paljon kerrottavaa", Kathy sanoi innoissaan, ja veti parhaan ystävänsä mukanaan ulos Rooman kaduille. Heillä oli totisesti paljon puhuttavaa.

***

Ivy ja Gabriel istuivat vieretysten lentokoneessa. Koko matkan aikana ei ollut vaihdettu sanaakaan. Ivy katseli nuorta miestä. Hänen tummat silmänsä olivat huolestuneet. Hän näytti hyvin väsyneeltä. Tummat kiharat olivat elottomat. Gabriel alkoi muistuttaa yhä enemmän kuihtunutta kukkasta. Ivy asetti kirjanmerkin lukemansa kirjan väliin, ja laski sen käsistään. Hän huokaisi syvään ja katseli säälivästi Gabrielia. Ivy ei tiennyt, miltä rakkaan menettäminen tuntui. Hänellä oli ehjä perhe, eikä hän koskaan ollut kokenut omaisen menetystä. Vaikka Briette ei ollut vielä kuollut, Gabriel käyttäytyi aivan, kuin Briette makaisi jo haudassaan.

"Gabriel, sinun pitää kertoa minulle Briettestä", Ivy sanoi vaativasti. Gabrielin tummat silmät kohtasivat Ivyn vihreät. Mies huokaisi syvään.

"Briette kuolee, jos Mustanauha riisutaan hänen kaulastaan", Gabriel kertoi. Hänen äänestään kuulsi pelko.

"Miksi kukaan haluaisi riisua korua? En oikein käsitä… Olen välittänyt Natelle tietoa näyistäni, mutta en ymmärrä niitä itse. En ymmärrä, miksi helminauha on niin tärkeä. Ja unissani Briette on elossa, mutta hän ajattelee olevansa kuollut. Mitä hän tarkoittaa todellisella kuolemalla?", Ivy kyseli kärsimättömästi. Hän oli jo liian pitkään odottanut vastauksia. Hän oli yrittänyt olla kärsivällinen, mutta nyt hän oli saanut tarpeekseen odottelusta. Ivy halusi suoria vastauksia.

"Kai minun pitää kertoa sinulle. Olet kyllä ainut elävä, joka saa koskaan tietää näin paljon asioista. Mutta olet jo liian syvällä tässä touhussa. Olet yksi arvokkaimmista paloista tässä palapelissä", Gabriel sanoi. Ivy tuijotti häntä ihmeissään. Hän ei uskonut korviaan.

"Ainut elävä? Mitä sinä oikein tarkoitat? Väitätkö sinä, että olet kuollut?", Ivy sanoi liian kovalla äänellä. Muutama utelias matkustaja kääntyi katsomaan heidän suuntaansa. Gabriel katsoi Ivyä moittivasti.

"Kyllä, juuri sitä minä tarkoitan", Gabriel kuiskasi.

"Pitänee kai aloittaa alusta. Minä olen kuollut. Briette on kuollut. Nate, Kathy, Elliot, Jean ja Chris ovat kaikki kuolleita", Ivy ei sanonut mitään, koska hän ei halunnut keskeyttää Gabrielin tarinaa. Hän uskoi miehen jokaisen sanan, ja oli innokas kuulemaan lisää.

"Anan kaulakoru on tärkeä, se pitää maailman tasapainossa", Gabriel sanoi. Hän kertoi Ivylle saman tarinan Komiteasta, jonka Nate oli aikaisemmin kertonut Kathylle. Ivy ei edelleenkään puhunut, nyökkäili vain hiljaa. Tyttö uskoi joka sanan. Ilman enneunia Ivy olisi varmasti nauranut päin Gabrielin naamaa. Nyt hän tiesi joka sanan olevan totta. Hän oli hyvin imarreltu siitä tosiasiasta, että hän oli ainut elävä ihminen, joka sai tietää tämän kaiken.

"Kysyit myös Briettestä. Brieten lähetti maahan komitean pahapuoli. Briette on taitava vakooja, ja hän oli erinomainen valinta tehtävään. Hänen oli määrä tuoda Mustanauha Komitealle. Komitean viisi Mustaa halusivat sen kovasti itselleen. Mutta Valkoiset saivat kuulla suunnitelmista ajoissa. He tiesivät, että ilman suojelua koru päätyisi vielä Mustien käsiin. Ja pahimmassa tapauksessa se voisi tietää maailman loppua.

Nate ja muut siis lähetettiin Anan kanssa samaan sisäoppilaitokseen pitämään korua silmällä. Komitean Valkoiset vain olivat tehneet kohtalokaan virheen. Vain Nate tiesi Mustanauhan oikean käyttötarkoituksen. Muut luulivat vain tulleensa vakoilemaan Anaa.

Valkoiset huomasivat, että Briette oli vaarallisen lähellä löytää korun. Silloin he lähettivät minut sinne myös. Minun piti hakea koru Analta ennen kuin Briette ehtisi ensin. Mutta minä myöhästyin. Briette löysi korun ennen minua. Epäonnistuin surkeasti", Gabriel painoi päänsä käsiinsä. Hän oli uupunut. Ivy näki, että itku ei ollut kaukana. Hän silitti rahoittavasti miehen selkää. Ivyllä oli vielä kysyttävää Gabrielilta, mutta hän päätti antaa miehen hengähtää.

Puolen tunnin ajan Gabriel vain ryysti vettä muovimukista. Ivy alkoi olla kärsimätön. Hänellä oli vielä kysymyksiä jäljellä. Oikeastaan hänellä oli niitä miljoonittain. Mutta hän päätti esittää nyt vain omasta mielestään tärkeimmät.

"Miksi Briette ei olisi saanut pistää korua kaulaansa?", Ivy kysyi ja katseli Gabrielia vaativasti. Gabriel laski mukinsa edessä olevan istuimen selkänojaan kiinnitetylle tarjottimelle.

"Tämä on asia, jota oikeastaan kukaan kuollut ei tiedä. Kun poistuu Maasta Taivaaseen taikka Helvettiin, se ei ole lopullista. Helvetti ja Taivas ovat vain välivaiheita. Ihmiset yleensä jäävät sinne joksikin aikaa. Useimmiten nähdäkseen rakkaansa vielä kerran. Siksi Taivaassa ja Helvetissä ei näy paljoakaan vanhuksia ja lapsia. Lapset hyväksyvät kohtalonsa, ja vanhukset ovat usein väsyneitä. He eivät jaksa puolielämää. Todennäköisesti siitä syystä suurin osa Helvetin ja Taivaan asukkaista on nuoria. He pelkäävät lopullista kuolemaa. He pelkäävät sitä mitä eivät tunne.

Niin sanottu toinen kuolema ei tapahdu niin kuin Maassa. Mikään sairaus ei voi vahingoittaa, eikä mikään veitsi lävistä. Kuolla voi vain silloin, kun on onnellinen, ja valmis siirtymään eteenpäin. Ketään ei ole luotu elämään ikuisesti. Ihminen ei jaksa sitä. Jokainen lähtee Taivaasta ja Helvetistä aikanaan, Silloin he eivät enää pelkää. He haluavat eteenpäin.

Ja kysymyksesi Briettestä. Mustanauha on valmistettu niin, että sitä kantava henkilö kuolee, jos joskus riisuu sen. Tämä ei koske Maassa asuvia kuolevaisia. Ainoastaan heitä, jotka ovat jo kerran kuolleet. Briette ripusti helminauhan kaulaansa, koska hän sai Mustilta sellaisen käskyn. Jos hän olisi vaarassa menettää korun, hän pistäisi sen kaulaansa. Ja Mustat haluavat korun. He eivät tyydy katselemaan sitä vain Brieten kaulassa. Heidän täytyy saada se käsiinsä pystyäkseen käyttämään korun mahtia. He ottavat korun pois, kunhan Briette vain ehtii Komitean luo. Ja sitä minä pelkään Ivy. Minä pelkään kamalasti Brieten puolesta", Gabriel kertoi. Tällä kertaa mies purskahti kyyneliin.

"Sinä rakastat Brietteä enemmän kuin mitään muuta", Ivy totesi. Gabriel katsoi tyttöä kyyneleet silmissään.

"Minä rakastan häntä enemmän kuin elämää", Gabriel sanoi. Hän tarkoitti jokaista sanaa.

***

Ivy nukahti, vaikka hän ei ollut edes tuntenut oloaan väsyneeksi. Hän oli juonut rauhassa tuoremehua, ja katsellut lennolla esitettävää elokuvaa, kun hän yhtäkkiä nukahti.

Briette siristeli silmiään auringossa. Kairossa oli lämmintä, ja hän oli pukeutunut vihertäviin shortseihin, ja valkoiseen t-paitaan. Hän otti repun selästään, ja kaivoi sieltä esiin aurinkolasit. Briette ei erityisemmin välittänyt Kairon auringonpaisteesta ja kuumuudesta. Englanti oli Briettelle omiaan. Hän kun piti viileästä ilmasta ja sateesta. 

Brieten tehtävä oli hankaloitunut. Hän ei pystyisi toimittamaan korua. Valkoiset olivat tietenkin saaneet tiedon korun katoamisesta. Hän ei pääsisi lähellekään Mustia, jotta hän voisi antaa korun heille. Viisi Valkoista seurasi tälläkin hetkellä Mustien jokaista liikettä. Brietellä oli hyvin huonot mahdollisuuden onnistua tehtävässään. Häntä ihmetytti kovasti, miksi vain viisi Valkoista oli ottanut hoitaakseen tämän koruasian. Brietellä ei ollut minkäänlaista tietoa, missä loput kolme olivat. Nyt hänen ainoa tehtävä olisi piileskellä. Hän ei voisi oikeastaan tehdä yhtikäs mitään, ennen kuin joku olisi ilmoittanut hänelle jatkosuunnitelman.

Nyt Brietellä oli aivan liikaa aikaa miettiä. Tyttö nielaisi tyhjää astuessaan ulos bussista, joka oli kuljettanut hänet hotellille. Nyt hänellä oli aikaa miettiä kuolemaansa.

Brietteä ei sen suuremmin kuoleminen häirinnyt. Hän ei pelännyt sitä. Yhtä asiaa hän kuitenkin pelkäsi. Hän pelkäsi, että ei enää ikinä näkisi Gabrielia. Se oli hänen suurin pelkonsa. Mitään muuta hän ei oikeastaan edes pelännyt. Briette ei tiennyt, paljonko aikaa hänellä olisi vielä jäljellä. Hän halusi käyttää annetun ajan hyvin. Briette vaipui muistoihinsa.

Ivy oli aina pystynyt jostain kummallisesta syystä lukemaan Brieten ajatukset, kun hän näki näkyjään. Nyt kun Briette uppoutui muistoihinsa, Ivy näki sen kaiken selvästi. Aivan kuin hän olisi katsellut nopeutettua elokuvaa Brieten elämästä. Muistot vaihtuivat nopeasti.

Briette katseli etäältä tummahiuksista poikaa. Poika istui tupaten täynnä olevassa pöydässä. Paikka oli selvästikin koulun ruokala. Briette ei saanut silmiään irti pojasta. Poika oli häntä luokkaa ylempänä. Kuudentoista ikäinen siis. Briette elätteli aina toivoa, että jonakin päivänä komea nuorukainen huomaisi hänet. Joka päivä hän katseli poikaa. Ruokalassa, käytävillä, pihalla. Missä ikinä hän vai sattuikin näkemään pojan. Koulu oli suuri, eikä siksi ollut suurikaan ihme, että pojan katse ei ollut kertaakaan kohdannut Brieten tuijotusta. Briette oli liian ujo sanoakseen pojalle mitään. Hän ei edes tiennyt tämän nimeä.

Sinä päivänä Briette oli tuijotellut poikaa tapansa mukaan. Päivä ei siihen mennessä ollut ollut mitenkään erikoinen. Mutta muutamassa sekunnissa Brieten elämä otti aivan toisen suunnan. Hänen silmänsä kohtasivat pojan katseen. Vaikka Briette ei oikeastaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, se hetki todisti kaikki hänen uskomuksensa vääriksi.

Muistikuva vaihtui. Briette ja Gabriel istuivat ränsistyneen talon rappusilla. He näyttivät hieman vanhemmilta kuin edellisessä muistossa. Kumpikin oli hiljaa. Gabriel tarttui Brieten luonnottoman vaaleaan käteen. Kumikin tuijotti tiukasti tietä, ja ohi vilahtelevia autoja. Briette puri huultaan. Iho oli jo niin rikkoutunut, että huulesta alkoi vuotaa verta. Gabriel katsahti Brietteä. Huoli paistoi hänen ruskeista silmistään. Hän kaivoi nukkavierun ruskean takkinsa taskusta valkean nenäliinan, ja ojensi sen Briettelle. Tyttö kuivasi veren nenäliinaan. Hänen silmistään paistoi tyhjyys.

  ”Minä rakastan sinua Briette”, Gabriel sanoi särkyneellä äänellä.

  ”Minäkin rakastan sinua”, Briette vastasi. Kyynel vierähti hänen poskelleen. Kohta hän jatkoi taas tyhjyyteen tuijottamista.

Muisto vaihtui. Tällä kertaa kaksikko seisoi pimeässä huoneessa. Gabrielilla oli kädessään hyvin pieni paketti valkoista jauhetta. Hänen suunsa oli tiukkana viivana. Mutta silmissä paistoi suru, sääli ja rakkaus. Hän katsoi Brietteä. Tyttö oli valkoinen, luurangon laiha, ja hän näytti sairaalta. Hänellä oli tummat varjot silmien alla, ja silmät verestivät. Hän näytti siltä, kuin voisi murtua hetkenä minä hyvänsä. Silmissä Brietellä oli kuitenkin uhmakas ja päättäväinen katse. Briette odotti Gabrielin sanovan jotain.

  ”En ymmärrä miksi teit näin”, Gabriel sanoi viimein.

  ”Et sinä ikinä tajua! Et sinä tajua mitä se menetys minulle merkitsi. Minä en vain jaksanut. Olen aivan palasina”, Briette huusi ensimmäiset lauseet, mutta voimat näyttivät loppuvan viimeisten kohdalla.

  ”Minä luulin, että sinä pärjäsit”, Gabriel kuiskasi.

  ”Sinä et ollut täällä. Sinulla oli liikaa kiireitä. Et koskaan kerinnyt katsomaan minua kunnolla”, Briette sanoi itkuisesti. Gabriel tiputti paketin lattialle, ja käveli huoneen poikki Brieten luo. Hän kaappasi tytön rautaiseen syleilyyn. Briette vastasi halaukseen. Hän piti kiinni Gabrielista, aivan kuin hänen elämänsä riippuisi siitä.

  ”Me selviämme tästä. Yhdessä”, Gabriel lupasi. Gabrielin sanat olivat Briettelle kuin pelastusrengas. Yhdessä he varmasti selviäisivät.

Muisto vaihtui. Kolme tummaihoista ihmistä riiteli kovaan ääneen. Yksi heistä oli selvästi Gabriel, ja toiset olivat selvästi Gabrielin vanhemmat. Äiti oli pieni nainen, mutta isä oli Gabrieliakin pidempi. Briette seisoi eteisessä. Hän näytti terveemmältä kuin edellisessä muistossa, mutta oli vieläkin kalpea ja laiha. Hän tärisi.

  ”Miten kehtasit tuoda tuon tytön tänne?!”, Gabrielin isä huusi. Eteisessä Briette peitti korvansa. Hän ei halunnut kuulla mitä he sanoivat.

  ”Briette on koko minun elämäni! Miten te voitte sanoa noin?”, Gabriel pauhasi. Hänen oli raivoissaan.

  ”Kyllä sinä tiedät miksi! Saat luvan viedä sen tytön pois, tai saat lähteä itse perässä!”, Gabrielin äiti kiljui. Gabriel katsoi pitkään äitiään. Sitten hän nyökkäsi.

  ”Tulen hakemaan loput tavarani huomenna”, Gabriel ilmoitti tyynesti. Hän otti reppunsa lattialta, ja heitti sen selkäänsä.

  ”Miten sinä voit tehdä näin meille?”, Gabrielin äiti nyyhkytti poikansa perään. Gabriel ei katsonutkaan taakseen. Käveli vain eteiseen, tarttui Brietteä kädestä.

  ”Tästä alkaa meidän yhteinen elämämme”, Gabriel sanoi hymyillen, ja paiskasi ulko-oven perässään kiinni.

Muistikuva vaihtui. Briette ja Gabriel istuivat auton etupenkillä. Briette ajoi. Takapenkillä istui kolmas henkilö. Hän yritti olla katselevinaan ikkunasta ulos. Hän ei halunnut häiritä etupenkillä riitelevää paria.

Briette ei katsonut tietä vaan Gabrielia. Hän oli todella vihainen.

  ”Miten sinä voit kuvitellakaan, että polttaisin tupakkaa, kun olen tässä tilassa?”, Briette sihisi Gabrielille. Mies tuijotti häntä silmä kovana.

  ”Minä haistan sen!”, Gabriel huusi. Hän katsoi Brietteä syyttävästi.

  ”Se en ole minä! Fran polttaa, haju tarttuu minuun. Sano hänelle Fran!”, Briette sanoi vaativasti, ja katsoi taustapeilistään takapenkillä istuvaa naista. Hän vain nyökkäsi.

  ”Minä en vain halua, että meidän ensimmäinen lapsemme on kehitysvammainen sinun takiasi! Olen vain huolissani”, Gabriel sanoi tiukasti.

  ”Etkö vain voisi luottaa minuun?!”, Briette huusi, katsoen yhä tiukasti Gabrielia. Mies ei ennättänyt avaamaan suutaan. Briette katsoi kauhun vallassa tielle. Hän oli ajamassa suoraan päin rekkaa! Briette yritti lyödä jarrut pohjaan. Briette ehti juuri ja juuri tuntea pelon. Sitten he törmäsivät. Nopea kuolema.

Ivy heräsi. Hänen sydämensä löi tuhatta ja sataa, adrenaliini virtasi hänen suonissaan, ja hengitys oli aivan liian tiheää. Ivy voi pahoin. Hän nousi ylös istuimeltaan, tarkoituksena mennä vessaan oksentamaan. Hän oli saanut tarpeekseen. Tieto ja muistot rasittivat Ivyä suuresti. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Ivy otti muutaman askeleen eteenpäin. Kylmä hiki valui pitkin hänen kasvojaan. Silmissä alkoi sumeta, ja lentokoneen käytävä alkoi kieppua. Ivy tunsi jalkojensa pettävän altaan. Hän menetti tajuntansa.