Luku 10-Mustanauha<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ivy näki taas levotonta unta. Peiton hän oli potkinut lattialle ja kääntyili nyt sängyssään levottomana puhuen unissaan, joskin hyvin epäselvästi. Täysikuun kelmeä kajo tulvi huoneeseen. Se sai Ivyn näyttämään hyvin kalpealta, melkein sairaalta. Hänen epäselvästä puheesta sai selville vain yhden sanan: Gabriel.

Briette istui lentokoneessa. Kaikki valot oli sammutettu, ja koko matkustamo nukkui. Lukuun ottamatta Brietteä. Hän vaikutti erittäin hermostuneelta, ja kosketteli vähän väliä helminauhaa kaulassaan. Helminauhaa Briette pelkäsi. Hän pelkäsi sitä yli kaiken, mutta kunnioitus oli vieläkin suurempaa kuin pelko.

  Vietettyään Italiassa muutaman päivän, Briette oli alkanut miettiä kuolemaa. Hän tiesi Gabrielin olevan oikeassa. Miehen sanat kaikuivat hänen päässään lakkaamatta. Joka yö hän kuuli unissaan Gabrielin pelontäyteisen äänen.

  "Sinä kuolet Briette. Miksi teit sen? Sinä tiedät, että se johtaa vain kuolemaan."

Ja sitä Briette olikin miettinyt. Hän oli itkenyt ja raivonnut. Hän oli katunutkin tekoaan, mutta oli aina tiennyt, että se oli ollut ainoa vaihtoehto. Käsky oli ollut selvä, sitä ei käynyt uhmaaminen. Oikeaa kuolemaakin pahempia vaihtoehtoja olisi voinut olla. Hänen oli hyväksyttävä lopullinen kuolemansa. Siitä ei olisi enää paluuta.

Briette oli nukahtanut. Muutaman tunnin kuluttua lentoemäntä oli ystävällisesti herättänyt hänet, ja pyytänyt häntä kiinnittämään turvavyönsä. Lentoemäntä oli myös lisännyt, että Kairossa oli oikein mukava ilma, kun he laskeutuisivat. Briette kiitti häntä, ja vaipui takaisin oman epätoivonsa syövereihin.

Ivy heräsi säpsähtäen ja aivan hikisenä. Hänen sydämensä pamppaili kovaa, ja hengitys oli epätasaista. Ivyn sisuksissa tuntui sama pelko, jota Briette oli tuntenut. Se kamala kuoleman pelko oli hänenkin sisässään. Ivy huokaisi syvään, yrittäen rauhoittua. Oli vain yksi asia, jonka hän voisi tehdä. Hänen oli otettava yhteyttä Nateen.

***

Hiljaisuus oli minusta aivan sietämätön. Me kaikki olimme samassa huoneessa, mutta vaikutti siltä kuin viisi eri kieltä puhuvaa ihmistä olisi tungettu saman sohvan ääreen. Yritin tavoittaa Naten katsetta, mutta hän vältteli sitä parhaansa mukaan.

  Kun kukaan ei kymmeneen minuuttiin sanonut mitään, minä sain tarpeekseni.

"Voisiko joku nyt ystävällisesti kertoa minulle siitä Mustastanauhasta?", sanoin kärsimättömästi.

"Minähän lupasin kertoa sinulle, joten kai se on nyt tai ei koskaan", Nate sanoi.

"Me voimme auttaa, se on aika pitkä tarina kerrottavaksi, ja sinä olet vielä niin nuori. Et tiedä aivan kaikkea", Bianca sanoi. Hetkessä koko huone näytti heränneen eloon. Kaikki kohensivat ryhtiään, ja katsoivat kärsimättöminä Nateen.

  "Hyvä on. Sinähän tiedät Komiteasta vain sen, että me tarvitsimme heidän lupansa tullaksemme takaisin Maahan", Nate sanoi. Minä nyökkäsin ääneti.

  "Komitealla on paljon enemmän valtaa kuin arvaatkaan. Minun pitää nyt sanoa, että Kay ja minä emme oikeastaan ole minkään johdossa. Me vain olemme pitämässä järjestystä yllä. Olemme johtajia vain näennäisesti, joskaan emme kerro tätä tosiasiaa Taivaaseen tai Helvettiin tulleille." En voinut tehdä muuta kuin katsoa Nate suu auki. Odotin hänen kuitenkin jatkavan, joten en sanonut sanaakaan.

"Komitea päättää kaikesta. Se pitää yllä rauhaa, mutta myös sotaa. Komitea on jakautunut kahtia, Mustiin, ja Valkoisiin.

  Ennen Komitea oli yksi yhtenäinen seura. Siitä on aikaa varmaankin pari tuhatta vuotta. Komiteassa on kolmetoista paikkaa. Epäonnen luku, kuten huomaat. Viisi komitean alkuperäisistä jäsenistä alkoi kapinoida. Nämä viisi olivat aikoinaan olleet Helvetissä, vanhan käsityksen mukaan he siis olivat pahoja. Ja nämä viisi kyllä olivatkin sitä.

Viisi komitean jäsentä ei ollut tyytyväisiä. Heidän mielestään muuta jäsenet olivat liian pehmeäkätisiä, eivätkä antaneet heidän hallita sillä mahdilla, joka heille oli annettu. Tietenkin meidän käsityksemme mukaan nämä kahdeksan Taivaasta tullutta Komitean jäsentä tekivät hyvin, kun eivät valjastaneet kaikkia voimia käyttöön.

  Komitealla on mahti. Se mahti on suurempi kuin mikään tässä maailmassa. Komitea päättää jälkikädessä kaikesta. Vaikka ihmiset tekevätkin omia päätöksiään, kaikki on kuitenkin kiinni Komitean päätöksistä.

Viisi jäsentä halusi siis käyttää mahtia toisin kuin ennen. Jako oli kuitenkin selvä, mahdin käytön vastustajia oli kahdeksan. Nämä viisi tiesivät, että mahdollisuutta voittoon voimakeinoin ei ollut. Niinpä nämä viisi keksivät idean. He valjastaisivat mahdin kaulakoruun.

Kukaan ei koskaan tiedä, miten nämä viisi saivat pakotettua mahdin koruun, mutta yksi asia on selvä. Koru on sekä hyvä, että paha. Aivan niin kuin mahti itse. Jos korun käyttäjä osaa valjastaa mahdin omaan käyttöönsä, voi sen haltija tehdä mielettömästi hyvää, taikka pahaa. Tämä koru voisi tuhota maailmamme väärissä käsissä.

Nämä viisi valitsivat hyvän edustajiksi valkoiset helmet, ja pahan edustajaksi mustan timantin. Komitea jakautui kahteen ryhmään korun valmistuttua. Taivaan edustajat siis Valkoisiksi, ja Helvetin edustajat Musiksi. Helminauhan väreistä he kai nimensä keksivät.

  Vielä tänäkin päivänä, Komiteassa on viisi Mustaa, ja kahdeksan Valkoista edustajaa. Se on aina ollut tämän maailman etu. Hyvää on aina ollut enemmän suhteessa pahaan.

Helminauha, jonka Mustat siis nimesivät Mustanauhaksi, on keskeinen näissä tapahtumissa. Oletkin varmaan jo Kathy arvannut, että teitä ei lähetetty ottamaan selvää Anan käyttäytymisestä itsemurhayrityksen jälkeen. Teidät lähetettiin sinne pitämään silmällä Mustanauhaa. Siksi minäkin sinne ilmestyin. Mutta epäonnistuin suuresti. Nyt koru on Briettellä. Emmekä me tiedä vielä, missä hän on", Nate lopetti kertomuksensa, ja hautasi kasvonsa käsiin.

Olin aivan ymmälläni äsken kuulemistani tiedoista. Nate oli salannut minulta paljon. Ymmärsin kyllä, että se oli tärkeää. Yritin sulatella tietoa. Yksi kysymys minulla kuitenkin vielä oli.

  "Miksi Mustanauha oli Analla?", kysyin kuiskaten. Nate oli liian uupunut vastatakseen, joten Bianca otti ohjat omiin käsiinsä.

  "Ihmisperheen perintökalleutena koru olisi ollut turvassa. Nate jätti mainitsematta, että muuan Valkoinen sai varastettua korun, ja piilotettua sen. Hänen mielestään se oli parhaassa turvassa sellaisen perheen luona, joka pitäisi siitä huolta sen rahallisen arvon takia. He pitäisivät sitä aina hyvin kalliina, mutta eivät ikinä saisi tietää sen oikeaa käyttötarkoitusta. Toisin kuitenkin kävi."

Koko huone oli taas hiljainen. Tällä kertaa hiljaisuus oli kuitenkin erilainen. Se ei ollut kiusaantunut. Ilma oli täynnä pelkoa. Minua palelsi, eikä se johtunut kylmästä.

Yöllä en saanut unta. Mielessäni pyöri aivan liikaa asioita. Yritin kuvitella makaavani rannalla auringossa, jotta rentoutuisin. Jotenkin kuvitelmiini aina juoksi Briette. Muutaman tunnin kieriskelyn jälkeen päätin nousta ylös sängystä. Olisi aivan turhaa maata täällä toimettomana. Televisoin katsominenkin olisi järkevämpää.

  Astuttuani ulos minun ja Naten makuuhuoneesta huomasin, etten ollut ainoa hereillä olija. Television ääressä istui Sabine. Hän oli asettunut mukavasti sohvalle makaamaan selaillen kanavia, eikä näyttänyt kiinnittävän minuun mitään huomiota.

  Vasta kun istahdin sohvalle, hän katsoi minuun päin.

”Vai että sinä ja Nate”, Sabine sanoi yllättäen, rikkoen pitkään jatkuneen hiljaisuuden. Katsoin häntä hämmästyneenä.

”Vaikka asia ei millään muotoa sinulle kuulu, niin kyllä”, sanoin terävämmin, kuin minun oli ollut tarkoitus. Olin ehkäpä hieman kateellinen hänelle. Sabine oli kuitenkin meistä se kauniimpi, ja ehdottomasti sopivampi tyttöystävä Natelle kuin minä.

Tutkailin Sabinen kasvoja hetken kiinnostuneena. Yllättäen näinkin hymyn hänen täydellisillä huulillaan. 

  ”Mikä noin hymyilyttää?”, kysyin häneltä epäluuloisena.

”Sinä ja minä olemme vain niin erilaisia”, hän sanoi.

”En ymmärrä, mitä ajat takaa”, sanoin.

”Mietin vain, että millainen Naten naismaku oikein on, jos hänelle kelpaavat näin erilaiset tytöt”, Sabine lausahti huolettomasti, joskin ivan kuuli hänen äänestään.

”Mitä tarkoitat?”, kysyin. Yhtäkkiä minulla oli hyvin epämukava, ja turhankin itsetietoinen olo.

”Eikö Nate kertonut sinulle? Me olemme seurustelleet. Siitä on kylläkin jo vuosia aikaa”, Sabine kertoi, ja hymyili. Hymy ei ollut iloinen, sen takana oli jotain muutakin. En osannut sanoa, oliko se ilkeyttä, mutta jotakin epämukavaa se oli.

En sanonut Sabinelle mitään. Nousin vain ylös sohvalta, ja suuntasin jäykästi kohti makuuhuonetta. Oloni ei totisesti parantunut tämän paljastuksen myötä.

Naten ääni kuului hiljaisena viereltäni. Tajusin nukahtaneeni vihdoin. Aamun aurinko alkoi jo työntyä verhojen läpi, valaistakseen huoneen. Ensin en tajunnut, miksi Nate puhui. Vasta käännyttyäni ympäri, huomasin hänen puhuvan puhelimessa.

  Kaikki ei ollut hyvin. Naten ääni oli kireä, ja melkein hätääntynyt. Sanat eivät olleet kuiskausta kovempia, mutta ne iskostuivat siltikin tajuntaani kirkkaina, kuin paloauton sireenin ääni.

  ”Lähtenyt?! Kairoonko? Hyvä on… Olen todella kiitollinen siitä, että ilmoitit minulle. Et voi edes aavistaa, kuinka tärkeää tuo oli. En voi koskaan kiittää sinua kylliksi. Näkemiin Ivy.”

Katsoin huolestuneena Natea. Hän näytti uupuneelta, mutta hyvinkin tyytyväiseltä. Nate ei enää näyttänyt samalta kuin ennen. Jatkuva huolehtiminen oli saanut hänen ihonsa menettämään väriään ja hänen silmänalusensa olivat tummuneet. Toivoin tämän loppuvan mahdollisimman pian, jotta saisin nähdä taas onnellisemman Naten.

  ”Ivy on nähnyt unen, eikö olekin?”, kysyin itsekin kuiskaten. Nate nyökkäsi hiljaisena.

”Pitääkö meidän lähteä jonnekin?”, kysyin.

”Ei ainakaan tänään, emme saisi häntä kuitenkaan kiinni”, Nate sanoi. Nyökkäsin hänelle. Olin kieltämättä melko helpottunut. Nyt sain elää edes hetken rauhassa.

  Mutta Sabinen kuva nousi esiin mieleni perukoilta. Irvistin ikävästi. Päätin olla vaivaamatta Natea niinkin turhanpäiväisellä asialla tänään. Joskus minun olisi kysyttävä. Mutta en halunnut sen päivän olevan tänään.

***

Eric, Tobias, Alex ja Will olivat kokoontuneet kaikki tyttöjen huoneeseen. Keskelle lattiaa oli asetettu jokin lautapeli, jota pojat pelasivat innoissaan. He odottivat tyttöjen saavan vihdoin meikkauksen ja hiustenlaiton loppumaan.

  Tänään he pääsisivät pois tästä typerästä sisäoppilaitoksesta, joka sijaitsi keskellä ei mitään, lähimpään kaupunkiin vierailulle. Tätä kaikki olivat odottaneet koko lukukauden.

  Ivy ei ollut kovin hyvällä tuulella. Hän oli jo viikon ajan ollut omissa maailmoissaan. Oppitunneilla hän vastasi nykyään usein väärin, hän ei syönyt kunnolla ja hän tuskin puhui kenellekään.

Tänäänkin Ivy istui vain sängyllään poissaolevan näköisenä, kun muut laittautuivat.

Kukaan ei ollut keksinyt, mikä Ivyä vaivasi. Monien yritysten jälkeen, hänen ystävänsä olivat lopettaneet turhan kyselemisen. Se ei johtaisi kuitenkaan mihinkään. Kaikki tiesivät, että Ivy osasi olla hyvin itsepäinen kun niin halusi.

Kristen oli saanut itsensä kuntoon ensimmäisenä, ja istui nyt Alexin vieressä, jaellen pojalle vinkkejä pelin voittamiseksi. Alex ei tahtonut ottaa tyttöä tosissaan, ja nauroin tämän ohjeille.

  ”Alex, sinuna harkitsisin vakavasti ottamaan neuvoni vastaan. Niin kuin itsekin huomaat, olet pahasti häviöllä”, Kristen huomautti poikaystävälleen purevasti.

  ”Älä sinä puutu meidän miesten pelaamiseen!” Alex ilmoitti Kristenille nauraen.

  ”Minkä miesten?”, Kristen supisi itsekseen, mutta tarpeeksi kovaa, jotta Alex kuuli.

 ”Sinun miehesi!”, poika ilmoitti kovaan ääneen, ja suuteli tyttöä intohimoisesti. Kaikki nauroivat Alexin tempaukselle, ja Kristenkin sulki suunsa tyytyväisenä.

Ivy ei nauranut. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt ovelle. Hän oli varmasti kuullut vaimean koputuksen. Ivy nousi ylös sängyltä, ja raivasi tiensä huoneen poikki.

”Mihin olet menossa Ivy?”, Eric kysyi. Hän oli selvästi huolissaan Ivystä.

”Haluan saada vähän raitista ilmaa ennen lähtöä”, Ivy sanoi.

Huoneen ovi avautui narahtaen. Ivy astui ulos huoneesta käytävälle. Ensin hän ei nähnyt ketään. Mutta kun hän käänsi katseensa käytävän vasempaan päähän, hän näki tutun hahmon.

  Mies oli pitkä. Hänen ihonsa oli tummempi kuin Ivyn, se oli juuri saman sävyinen kuin Naten iho.  Tummat kiharat hiukset olivat sekaisena pehkona, ja mies hymyili hieman. Tuska näkyi hänen silmistään.

  ”Hei Ivy”, mies sanoi. Ääni oli Ivylle tutumpi kuin hänen oman äitinsä ääni.

  ”Gabriel, mitä sinä teet täällä?” Ivy kysyi, mutta sisimmässään hän tiesi jo vastauksen.

”Sinä et voi jäädä tänne Ivy, tiedät sen itsekin. Se olisi liian vaarallista”, Gabriel sanoi silkkisellä äänellä.

  ”Mutta minne sinä viet minut?”, Ivy kysyi. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta hän tiesi, että muutakaan vaihtoehtoa ei olisi.

  ”Minä vien sinut turvaan. Meillä on edessä pitkä matka, joten toivoisin, että lähtisimme heti”, Gabriel sanoi kohteliaasti.

”Mutta minä tarvitsen vaatteeni, hammasharjani…” Ivy ei pääsyt lauseensa loppuun, ennen kuin Gabriel jo keskeytti hänet. 

 ”Saat kaiken tarvitsemasi perillä, mutta nyt meidän pitää kiirehtiä. Minun ei ole turvallista olla täällä enää.”